(kirjoitettu toukokuussa 2015)
Taika on pyörremyrsky. Tättähäärä. Hyvän mielen koira. Onnellinen hölmö. Vauhti sata, järki nolla. Ikuinen optimisti, jolla on rajaton itseluottamus. Se rakastaa kaikkea ja kaikkia. Sen maailmassa ei ole olemassa ihmisiä jotka eivät siitä pitäisi. Se kerjää rapsutuksia niin tarmokkaasti tuhannen mutkalle vääntyneenä ja häntä vispaten ettei sille voi olla heltymättä. Tekee kaiken täysillä ja suurella sydämellä, on aina valmis kaikkeen. Sen koko olemus suorastaan huutaa että “TÄÄLTÄ MÄ TUUN, RAKASTA MUA!” Ja eihän sitä voi olla rakastamatta, oma höpsö kumikoirani <3
Itse en olisi Taikaa itselleni valinnut, mutta onneksi kasvattaja oli minua fiksumpi. Ennen Taikaa en ymmärtänyt punakuonojen päälle ollenkaan, ainoastaan tummapigmenttiset tollerit olivat mielestäni kauniita. Kesti monta kuukautta Taikan tulon jälkeenkin ennen kuin koin valaistumisen asian suhteen, Taika näytti mielestäni niin kummalliselta! Se oli yllättävän helppo pentu, toisena koirana sen suhteen oli jo jotain kokemuspohjaakin ja Kiira auttoi myös paljon. Taikan kanssa olen pyrkinyt tekemään kaiken ilon kautta, ja onkin jokseenkin huvittavaa huomata miten tyyppi ei muka ymmärrä yksinkertaisiakaan käskyjä jos minulla äänensävy tiukentuu. Siinä vaiheessa pitää hengittää syvään ja yrittää uudestaan, mutta iloisemmin.
Taika on mahtava harrastuskaveri. Helposti motivoitavissa. Tykkää tehdä asioita minun kanssani ja työskennellä minulle. Se ei vaadi eikä odota saavansa nakkia joka ikisestä tekemisestään, pelkät sanalliset kehutkin saavat sen ihan onnesta sykkyrälle. Se on fiksu ja oppii todella nopeasti, kunhan malttaa keskittyä asiaan.
Taika on myös röyhkeä. Varastaa ruokaa pöydiltä niinkuin Kiirakin, etenkin kissan ruokakupin ympäristö pitää tarkistaa monta kertaa päivässä, jos vaikka irtoais jotain. Taikan ulottuvuudet ovat suuremmat kuin Kiiralla, joten se myös yltää paremmin tekemään salakavalia tarkastushyökkäyksiään. Kissastakin se tykkää ja yrittää leikkiä sen kanssa. Nuuhkuttelee, nuolee korvia, läpsii tassullaan eikä ole moksiskaan kun kissa läpsii sitä vastavuoroisesti kuonolle. Taika on tasapainottanut meidän laumaamme, kissasta on tullut suopeampi jopa Kiiraakin kohtaan. Röyhkeydellään Taika tosin on tainnut anastaa laumassa ykköskoiran aseman, Kiira on sen verran lapanen ettei se pistä juuri ikinä kampoihin.
Taika on häiriöherkkä. Draamakuningatar. Kova kiljumaan. Autossa alkaa AINA huuto kun lähestytään määränpäätä, aivan sama mihin ollaan menossa (paitsi jos tullaan kotiin ja Taika on jo väsynyt). Kotona pitää puhkua ja poksua epämääräisille äänille, joskus haukkua ja jopa ulvoa. Taika on vahtikoira, joka varmaan rakastaisi tunkeilijat kuoliaaksi.
Ei ole olemassa niin korkeaa estettä etteikö Taika siitä yli pääsisi. (Paitsi lastauslaiturille se ei sentään saanut hypättyä, vaikka sitäkin yritti kerran seuran treenihallin pihalla ja aiheutti minulle lähes sydänkohtauksen. Se itse ei ollut millänsäkään.) Takapihan aitaa on korotettu verkoilla moneen otteeseen, silti on aina saanut todeta että Taika menee halutessaan siitä yli. Onneksi se ei kovin useasti niin kovasti halua mennä. Ja se tulee aina takaisin kun sitä kutsuu, luotto luoksetuloon on 99%. Yleensä se 1%:n luoksetulemattomuus tarkoittaa sitä, että metsästä on löytynyt jokin liian makoisa yllätys (lue: kakkaa).
Taikalla menee kuppi nurin joistakin ihmisistä. Lähinnä sen takia että ne ovat sen mielestä niin yli-ihania. Myös agilitytreeneissä kierrokset nousevat kattoon ja oman vuoron odottelu on jotain ihan kamalaa, kun siellä muut tekee ja itse ei pääse ja se on niin epäreilua. Pitää kiljua ja riuhtoa ja koittaa sinkoilla. Osittain tämän vuoksi katsoinkin paremmaksi unohtaa agilitytreenailut meidän osalta ja keskittyä vähän rauhallisempiin aktiviteetteihin, TOKO ja rally-toko on olleet paljon mielekkäämpiä lajeja.
Taikakin on omalla tavallaan herkkä reagoimaan omiin tunnetiloihini. Suurissa ihmisjoukoissa ahdistuminen näköjään tarttuu, vuosi sitten huomasin mätsäreissä ja näyttelyissä että Taikasta kuoriutui näyttelyrähisijä. Muuten niin leppoisa ja kaikkia rakastava tyyppi alkoikin yhtäkkiä ärisemään ja räyhäämään toisille koirille jotka tulivat liian lähelle tai katsoivat liian kauan tai olivat liian äänekkäitä.
Totesin jo vuosi sitten että Taika on minulle hyvin todennäköisesti elämäni koira. Once in a lifetime. Harrastuskaveri isolla hoolla. Se on vähän varkain vienyt sydämeni enkä voisi enää kuvitellakaan elämää ilman sitä. Se on säikäyttänyt minut moneen otteeseen tempauksillaan, joiden jälkeen olen ollut entistä kiitollisempi siitä että se on edelleen elämässäni. Pelkkä Taikan ajatteleminenkin saa minut hymyilemään. Se on kirsusta hännänpäähän silkkaa onnellisuutta koko koira. Onnea on oma Taika <3
